(Uudelleenjulkaistu artikkeli, piilotetusta julkiseksi, alkuperäinen julkaisupäivä 6.3.2014. Mielenkiintoista että nyt 2020 asun tällä paikalla jossa näin hassun eläimen.)

Mitähän taas tapahtui?

Lähdin aamulla ajelemaan jo varhain, hoitamaan asioita ja vain pois kotoa. Kuinka ollakkaan maksukorttini takkusi ja tankatakin olisi pitänyt, se selvisi onneksi puhelinsoitolla. Minä, ikuinen Aku Ankka. Siinä paniikissa automaatilla ravatessa kesken kaiken tuli eräs ihminen kehumaan minua. Olin aivan puulla päähän lyöty, kalpea, ryppyinen, silmät turvoksissa, paniikissa ja sitten tulee joku joka haluaa sanoa ääneen aiemmin tekemästäni asiasta. Hän ei itseasiassa edes nähnyt kasvojani ensin, eli lohdutuksesta siinä nyt ei ollut kyse. Varmaan säikähti valjua olemustani, no mitäpä sillä on mitään merkitystä.

Käväisin asioilla ja fiilis oli se sama apaattinen, lannistettu. Pelkäsin ajaa kotiseudulle muistojen takia joten lähdin ajelemaan pikkuteitä ilman suunnitelmia. Löysin viimekeväänä paikan jossa jotenkin tunnen maan ja taivaan olevan yhtä, kaikkien esi-isien henget läsnä, ja sen huiman tarkoituksen... sinne päädyin. Tunne tuli taas vain olemalla siellä ja oli niin hyvä olo. Matkaa jatkaessa jo nauroin hassulle tienvarressa olevalle eläimelle, lopulta olin mummon kotipaikalla vaikka en suunnitellut ajavani sinne asti. Eihän mulla ollut mitään aikataulua minnekkään, mitä väliä. Sekään ei tuntunut pahalta, en itkenyt, seisoin kuunnellen ja katselin tarkemmin ympäristöön. Lähetin mummolle terveisiä että tässä seison, katsoppas minun silmilläni tuttua maisemaa. Ja sitten näin siellä jotain, olen käynyt useasti paikalla mutta nyt vasta "näin". En halua edes kertoa, paljonkin asioita jätän tästä blogista pois koska ne on henkilökohtaisia. Siellä oli myös jotain, kuin sanoen "ei me täältä lähdetä, joku tulee ja jatkaa".

Ville Haapasalo oli eilisessä jaksossa jossain Jäämerellä pohjoisessa, paikalliset miehet vain totesivat että minne me täältä lähtisimme, esi-isämme ovat täällä, kuulivat toiveenkin ja näyttivät aurinkoa pilvien takaa. Pohjoisen kansat uskovat vahvasti esi-isiin, tykkään siitä että kunnioitetaan edellisiä polvia.

Kävin siis hyvillä mielin kotiseudulla ja vielä haudallakin viemässä kynttilän. En tuntenut hetkeäkään pahaa mieltä tai itsesääliä, vain pienen pientä haikeutta. Aika valtava muutos aiempaan, onneksi lähdin pois kotoa. Joskus inhottaa olla tällainen kaunosielu, ajatella asioita liian herkästi ja sataprosenttisella tunteella, ei ole nykyään enää muotia tehdä niin. Mutta tällainen mä olen, mummon kaksoiskappale. Joku virhe varmaan käynyt dna-rakentelussa ja meille on tullut identtiset koodit. Kiitos mummo, kiitos esi-isät, minä jatkan sen minkä kykenen!

http://hidastaelamaa.fi/2014/03/olet-enemman-kuin-tekosi-osoittavat/