(Uudelleenjulkaistu artikkeli piilotetusta julkiseksi, alkuperäinen julkaisupäivä 18.3.2014)

Ei ole suru mennyt pois, se vain muuttaa taas muotoaan. Viikonloppuna alkoi yhtäkkiä itsesyytökset että "en sanonut mummolle sitä ja tätä"... kyllähän mummo tiesi että hänestä välitettiin mutta sanoinko koskaan miten tärkeä se todella oli? En. En osannut ajatella kuolemaa todellisena, ettei todellakaan enää voi sitten sanoa mitään... ja silloin kaikki ne sanomatta jättämiset korostuu.

Lisäksi suru on muuttanut mun käyttäytymistä, huomasin ensin pienelle reissulle lähtiessä että olin suhteellisen iloinen päästessäni taas edes hetkiseksi pois kotoa. Mutta se totuus tuli pikkuhiljaa: mä olen murtunut. Sitä ei voi piilottaa, se vain on. Jos teeskentee normaalia niin sitä pahemmalta tuntuu. Koko tulomatkan itkin. Päätinkin että rajaan menemisiäni vain niihin asioihin ja paikkoihin joita itse arvostan, muut "pakkovelvollisuudet" jätän kylmästi ulkopuolelle. Mua ei enää pakoteta, kunnioitan itseäni joka asiassa. Mun elämä. Miksi se aina unohtuu, miten kauan täytyy harjoitella ennenkuin se menee kaaliin?

Viimeisin haudalla käynti oli taas erilainen verrattuna edelliseen. Oli jo pimeä ja tunsin yhtäkkiä jostain syystä rakkautta rinnassa kun kävelin hautaa kohti, kynttilöitä loisti siellä täällä. Sytyttelin oman kynttiläni ja sammuneet muiden tuomat, nimi oli ilmestynyt hautakiveen. Se on totta, se on mun mummo. Toivoin ja pyysin ettei mummo olisi siellä maan sisällä vaan tallessa, tärisin kuin haavanlehti ja tunsin piston sydämessä joka levisi puristavaksi tunteeksi siihen ympärille. Mietin venäytinkö jotain kylkilihasta jossain välissä kun se tunne oli vähän erikoinen. Se hävisi kuitenkin itsellään. No mulle kelpaisi kyllä vaikka yksi kappale sydänkohtauksia, kiitos. Yö menikin sitä miettiessä, mitä jos kuoleman jälkeen ei olekaan mitään. Vain tyhmä sulkee mahdollisuuksia pois mielestään, ja se on yksi mahdollisuus.

Miksi on ihmisiä jotka on välittäviä, ja miksi osa välittää paksaakaan toisista? Mikä oppitunti sisältyy välittämiseen ja miksi? Onko välittäminen tarpeellista, röyhkeät tuntuvat pärjäävän paremmin rahallisesti? Onko rahan kerääminen joidenkin elämäntarkoitus ja miksi, sitähän ei saa mukaan? Miksi siis ihmiskuntaa huijataan keskittymään siihen?

Poimin kaupan lattialta vanhan mummon taskusta pudonneen tavaran kun ketään muuta ei näyttänyt kiinnostavan, näkivät kyllä. Arvoton tavara mutta tarpeellinen, kyllä mummoa ainakin hymyilytti saada sekin pieni asia takaisin. Voisin alkaa mummojen K-market Supermaniksi, tarkistaisin edullisimmat tarjoukset, terveellisimmät reseptit tälle päivää, laskisin kolikot ja kantaisin tavarat. Kukas kieltää? Kukas palkkaa? Ei kukaan.

"Kuka on ahne, kysyi kirkkoisä Basileios Suuri 300-luvulla ja vastasi: “Se, joka ei tyydy paljouteenkaan. Kuka on riistäjä? Se, joka pitää itsellään yhteisen omaisuuden. Etkö ole ahne, etkö riistä, vaikka pidät itselläsi sen mikä annettiin vain antamista varten? Sitä, joka varastaa toisen vaatteet, sanotaan varkaaksi, eikö olisi kutsuttava samalla tavalla sitä, joka voisi vaatettaa alastoman, mutta ei niin tee?
Leipä laatikostasi kuuluu nälkäiselle, käyttämätön takki naulakostasi kuuluu sitä tarvitsevalle, komerossasi pyörivät kengät niitä tarvitsevalle, pankkiin talletettu raha kuuluu köyhille. Aina on vääryyttä, jos voi auttaa, mutta ei tee niin.
Köyhät työläiset louhivat kullan kaivoksista. Vaikka he eivät saa sitä itse, heidät pakotetaan työskentelemään sellaisen puolesta, jota he eivät saa pitää itse”, totesi Basileios Suuri."

http://ariojapelto.blogspot.fi/2009/05/ahneudesta-on-tullut-aikamme-uskonto.html

http://hidastaelamaa.fi/2014/03/vakaalla-maalla-valitsetko-valttaa-elaman/