(Uudelleenjulkaisu piilotetusta takaisin julkiseksi artikkeliksi, alkuperäinen julkaisupäivä 24.4.2014)

Väsy, mutta jos muutaman rivin kirjoittaisi. On itkettänyt vähän joka päivä, muistoja, muistoja. Katselen ajellessa ihmisten hyörinää kevättouhuissaan, kaikki uskovat tulevaisuuteen ja tekevät pihoillaan sitä ja tätä. Mä en tee, kunhan ajelen, orpo piru. Olen tosin ankkurissa nyt itseni kanssa, tulevaisuus tuntematon asia horisontissa ja voin vain odottaa mistä alkaa tuulenvire. Mulle on ihan sama. Suretti katsella töissä ovesta auringonpaistetta kun en tiedä edes missä olen kesällä, jatkuuko työt vai ei.

Täydellinen nollapiste, niin hiljaistakin kuin myrskyn silmässä.

Laitoin edelliskerran tekstiin rukoilemisesta, koska se on alkanut mietityttää. Mummo rukoili joka päivä meidän puolesta ja olen vaivihkaa aloittanut samaa. Käyn läpi perhekunnat ja toivotan heille turvallista tekemistä missä ovatkaan. Nyt olen alkanut käydä läpi henkilöitä yksitellen ja jotenkin pääsen heidän elämäänsä kun mietin mitä pelkoja heillä saattaa olla tulevaisuudelta. Rukoilen heille enkeleitä (vaikka en usko niihin), valoa elämään nähdä tarkemmin, varjelusta, toivoa, iloa... Katsotaan opinko laajentamaan sitä koskemaan muitakin ihmisitä, ihmiskuntaa ja onko siitä todella hyötyä. Mietin erästä henkilöä jolle lähetin yöksi enkeleitä, hänen sänkynsä alla oli ollut myöhemmin höyhen. Mistäs  me tiedetään jos rukous todella toimii? Tai siis ehkäpä jotkut jo tietävät...