Jutut vanhoista Kotiliesi-lehdistä. Juhlassa on aina hiukkanen myös surua koska ne ovat hyvin perhekeskeistä elämää, älkääpä kuitenkaan itkekö juttuja lukiessanne. Hyvää Juhannusta!

(Jos vielä kerran joudun kirjoittaa KOKO jutun uusiksi koska se ei tallentunut, vaihdan Wordpressiin, murrr...)

♦♦♦♦

Pikku kikkoja

Raaka liha säilyy hyvin, jos se pyyhitään etikalla.

Liha säilyy hyvin kesäkuumallakin, jos sen ympärille kääritään nokkosia. Ne pitävät kärpäsetkin loitolla.

Jos liha halutaan säilyttää maukkaana, pannaan se kiehuvaan veteen ja keitetään mahdollisimman suurina kimpaleina. Paloitellaan vasta tarjolle tuotaessa.

♦♦♦♦

Hopeankirkas aika

Koivut jotka isänisä oli istuttanut, olivat niin isoja, että ulottuivat niin korkealle siniseen avaruuteen, että jos olisi ollut kyllin rohkea, olisi varmaan sieltä latvasta voinut päästä ohi purjehtivaan pilvenhattaraan, joka ison laivan tavoin purjehti siellä sinessä. Se pilvilaiva olisi sitten vienyt yhä ylemmäksi, taivaan kultaportille asti ja pikkuinen enkeli olis avannut oven ja sitten olisi päässyt taivaaseen, josta mumma ja äiti olivat kertoneet. Taivaaseen, johon Isosiskolla oli ainainen ikävä.

Yksi koivuista oli kaksihaarainen, se oli lähellä tupaa ja sen juurella oli iso hiekkakasa. Oli löytynyt kappale vanhoja tikapuita, ne oli nostettu pystyyn koivunrunkoa vasten ja niin päästään siihen haaraan asti, mutta siitä ei ylemmäksi. Oli kyllä mukava istua siinä haarassakin ja kuunnella koivunlehtien suhinaa. Kun kauan istui ja kuunteli, erotti sanojakin, kokonaisia satuja. Niitä oli hauska kertoa siskoille ja naapurin tytöille, mutta usein ne sanoivat: "ittestäs oot keksinyt".

Joskus, kun tuuli oikein lujaa ja satoi, ne koivut olivat vihaisia, huitoivat hirveästi pitkillä oksillaan ja uhkailivat. Silloin oli parasta käpertyä oikein pieneksi tuvan penkille ja miettiä sellaisia asioita kuin synti ja rangaistus. Sydän ihan tuntui nousevan kurkkuun asti pelosta, uskalsi vain verhon raosta tirkistellä noita uhkaavia olentoja. Harvoin ne kuitenkin vihaisia olivat.

Sinä Tupakoivu, sen salaisuuden kuiskasit, että löydän juureltasi hiekan alta ne sadun siniset silmälasti. Etsin ja löysin. (Joku voisi väittää että se oli palanen särkynyttä pulloa). Katselin ympärilleni niiden sinisten silmälasien läpi yksin ollessani. Ja minulle avautui sadun sininen maa, jossa oli kaikki niin ihmeellistä, hopeankirkasta.

Miten ikävöinkään teitä Tupakoivu, Pihakoivu, Veräjäkoivu, Riihikoivu ja Pyykkinuorakoivut, joiden välissä usein lepatti puhtaita pyykkivaatteita! Kun jätin teidät, te olitte valkoisissanne, niin juhlallisen hiljaisina, kuurakyyneleet kimmelsivät oksillanne. Kun palasin, oli teistä joku poissa. Nyt ei teistä ole jäljellä ainoatakaan, mutta jäi minulle muistoksi Tupakoivusta sirpale sinisistä silmälaseista, joiden lävitse vieläkin katselen yksin ollessani ja silloin näen teidät jälleen ja on kuin olisin jälleen se pieni isosisko, jolla oli ainainen ikävä.

- Toiskan mummo -

Hopeoitu saunatie

Vieläkö sinä saunatie muistat pienen tytön, joka käsi äidin kädessä ja isän seuratessa kuljimme kuutamossa lauantai-iltaisin. Ja muistatko kun me äidin kanssa laulettiin "Tähtöset loistaa tietäni valaisevat". Sinun vierelläsi kasvavat hongat säestivät lauluamme. Muistatko kun pieni tyttö kyseli äidiltä taivaasta ja tähdistä. Ja olisi lauluntekijän lailla halunnut "kohota tähtien luo".

Nyt saunatieni pienen tytön jäljet on tallattu nykyaikaisin konein ja kiirein. Mutta joskus kun kuljen sinun rikkirevittyä pintaasi, muistan sinut lapsuuteni hopeankirkkaana aikana. Siksi annoin sinulle otsikkona olevan nimen.

- Sukkula -

Hopeankirkas aika

Varmasti varhaislapsuus on kaikille sellaista aikaa jonka muistaminen kokonaisuudessaan jo viehättää. Tuntuu, että se on täynnä herkkiä hetkiä. Lapsi joka saa kasvaa äidin ja isän turvallisessa läheisyydessä muistaakin kirkkaana kudoksena koko lapsuutensa.

Onhan niinkin surullisia tosikuvia, että tuon hopeankirkkaan ajan kysyjä saa vastakseksi katkeran hymähdyksen ja sanat "lapsuuteeni ei kuulu mitään herkkää, olen varjopuolen lapsi, ollut silloin ja koko elämäni".

Ihmiskohtaloita on niin monenlaisia. Eiköhän lapsuusajan herkimmät hetket olekin koettu juuri vanhempien rakastavassa ilmapiirissä. Kuinka suloista oli herätä joka-aamuiseen äidin herätykseen "siunaa jo että ehtisit kouluun". Toinen kuva joka on kirkkaimpieni joukossa on se joulukuinen ilta, jolloin äitini tuotiin kotiin sairaalasta. Sanattomana, kylmenneenä. Lapsen mieli oli täynnä orpouden hätää, jonka tietää vain se, joka on seisonut lapsena äitinsä paarien ääressä. Uni ei tullut, itku vapisutti olemustani. Silloin polvistui isä sänkyni viereen ja rukoili. Silitti hiuksiani ja lohdutti. Rukous, jonka isä lähetti Korkeimmalle on ollut matkasauvani äitini rukouksien tukemana. Olen suuresti tuntenut etten ole yksin yksinäisyydessäkään. Juuri nuo rukouksien suojassa koetut hetket ovat kirkkaimpia helmiäni hopeankirkkaasta lapsuudesta.

- Hessa -

Mummua muistaen

Saapuvat lapset, lastenlapset, lastenlastenlapset, mutta tunnelma ei ole entinen. Mikä hiljaisuus, mikä tyhjyys. Puuttuu paljon, puuttuu kaikki. Kuinka iloisina olimmekaan aina kokoontuneet Mummulan arkeen ja juhlaan. Nyt saavumme verkkaisin askelin, kyynel silmäkulmassa. Tahdomme kuitenkin kaikesta kiittää. Väsynyt elämäntien kilvoittelija on saanut jättää kyynelkylvöt ja toivon mukaan on siinä suuressa valkopukuisten joukossa, joka veisaa Karitsan virttä. Jälleennäkemisen ihanassa toivossa kaikkien läheisten kanssa.

- Johanna -

Ikävä

Se on merkillinen kuluttava tuli. Ikuinen. Sammumaton. Sen juuria ei kukaan tunne, elinvoimaa ymmärrä. Ja kuitenkin, jokainen elättää sitä sielussaan. Salaisimpaan sydämen sopukkaan se on kätketty. Siellä se palaa, ikuisesti...

Sitä ei näytetä, siitä ei puhuta. Se on ikuinen tuli, tuli jota ihmiskäsi ei ole sytyttänyt eikä voi myöskään sitä sammuttaa. Aikojen alussa se puhallettiin ihmisen sieraimiin. Ihmisen, joka oli vain maan tomua. Pieni pölyhiukkanen. Ei muuta. Ja joka luuli olevansa maailman herra.

Ikuinen kaipuu. Mikä se on? Onko tuolla pölyhiukkasella kenties kaipuu korkeammalle ? Mitätön atomi, vailla päämäärää ja kuitenkin sitä ikävöi. Ei vain käsitä, mistä sen voisi löytää.

Ikuinen tuli palaa, ajasta aikaan!

Ikuisesti...

- S. Kuusi -