Suomensin allaolevasta linkistä, siinä myös video jossa tohtori Kerr kertoo lyhyessä uutispätkässä työstään. Toinen video TED-talkista vuodelta 2015 jossa hän kertoo kuoleman merkityksestä ja miten voimme voittaa kuolemanpelon.

 

"1400 haastateltua potilasta, 80 % potilaista kertoo vähintään yhdestä näystä tai unesta, joita he kuvailivat todellistakin todentuntuisimmiksi, erilaisiksi kuin normaali uni. Heistä 72 % prosenttia näki unta edesmenneistä. 59 % näki unta matkan valmistelusta. 29 % näki eläviä ihmisiä. 28 % näki muita merkittäviä kokemuksia.

Mikä näistä toi heille eniten lohtua? Asteikolla 0-5, eniten lohtua (4.23) toivat edesmenneet, elävien ihmisten näkeminen lohdutti toiseksi eniten (3.3).

Muuttuiko unien sisältö, säännöllisyys ja lohdullisuus kuolemaa lähestyttäessä? Kyllä, erityisesti juuri viime hetkillä unet ja näyt lisääntyivät dramaattisesti, erityisesti edesmenneitä ihmisiä koskevat unet. 

Mitä nämä merkitsivät unen näkijälle? Yleisin merkitys oli rauhoittava olemus, tunne yhteenkuuluvuudesta, että ei olla yksin. 

 

Ensimmäisessä tutkimuksessa puhuttiin kuolevien potilaiden kanssa joka päivä heidän kuolemaansa saakka, kooten 450 haastattelua. Maailmanlaajuisesti ihmiset kertovat unista jotka tuntuvat todellisemmilta kuin mikään aiemmin. 

Vuosia tohtori Christopher Kerr ja hänen tiiminsä Hospice Buffalossa New Yorkissa ovat dokumentoineet ja tutkineet kuolemaa lähestyvien potilaiden unia. Jotakin hämmästyttävää ja inspiroivaa vaikuttaa esiintyvän elämän viime hetkillä: edesmenneet ihmiset joita rakastimme; ystävät, perheenjäsenet ja rakkaimmat, ovat vain verhon takana odottamassa ja kommunikoivat unissamme.

 

Jeanne Faber 75 v. kuukausia aiemmin syöpäkuolemaansa: "Makasin sängyssä ja ihmiset kävelivät hyvin hitaasti ohitseni. Oikeanpuolimmaisia en tuntenut mutta he olivat hyvin ystävällisiä ja koskettivat kättäni ohikulkiessaan. Toisella puolella oli ihmisiä joita tunsin - äitini ja isäni, enoni, he koskettivat kättäni samaan tapaan. Kaikki joiden tiesin kuolleen olivat siellä. Ainoastaan mieheni ja koirani eivät olleet siellä, tiesin että tulisin näkemään heidät."

Kuolemaa edeltävinä päivinä ja viikkoina ihmisillä vaikuttaa olevan jatkuvampia ja selkeämpiä näkyjä ja unia jotka liittyvät heidän rakkaimpiensa tervetulotoivotuksiin. Näiden kokemusten tuloksena kuolemanpelko alkaa vaihtua rauhalliseen kiinnostukseen tulevasta ja he alkavat tuntea rohkaistuvansa.

 

Unet ja näyt voi karkeasti jakaa kategorioihin: mahdollisuuksiin olla yhteydessä edesmenneisiin, rakkaimmat odottamassa, keskenjääneet asiat. Rakkauden aihepiirit, annettuna tai pidäteltynä kulkevat unissa, sekä tarve ratkaisuun, jopa anteeksiantamiseen.

Unissa potilaille vakuuteltiin että he olivat olleet hyviä vanhempia, lapsia ja työntekijöitä. He pakkasivat laatikoita valmistellen matkoja, ja kuten herra Major, he usein matkasivat siten että rakkaat edesmenneet olivat heidän oppainaan. Vaikkakin monet potilaat sanoivat harvoin muistavansa uniaan, näitä he eivät unohtaneet.

Kuolemaisillaan olevilla lapsilla jotka eivät olleet vielä menettäneet ystäviä tai sukulaisia, unet usein käsittelivät edesmennyttä lemmikkiä joka rohkaisee heitä matkallaan kohti kuolemaa. Monet ihmiset kertovat vastaavanlaisista positiivisista kokemuksista, että he tahtovat malttamattomasti päästä takaisin tähän toiseen todellisuuteen.

Kun katsomme tarkemmin mitä tapahtuu kun joku kuolee, kuolema alkaa vaikuttaa luonnolliselta siirtymältä suuren rauhan ja lohdun paikkaan.

 

Videolta:

 

Potilas Gregg Liebler: "Näen usein edesmenneen isoäitini ja isoisäni unissani. He ovat hyvin elävän tuntuisia. Puhun heille kuin olisin vielä lapsi, se tuntuu erittäin hyvältä."

Paul: "Näen unessani edesmenneen vaimoni. Hänellä on aina kauniin vaaleansiniset vaatteet, oli se sitten mekko tai paita ja housut. Muutaman kerran hän on vain vilkuttanut minulle pienesti, toisinaan tervehtii, aina hymyn kera. Vain kerran tai kaksi olen kuullut hänen äänensä. Hän kertoo aina voivansa hyvin. Hän tahtoo että pakkaan hänelle jotain matkaa varten, jossakin unessa pakkaan tavaroita."

 

Harvemmin ihmiset näkevät ahdistavia unia, nämä ovat usein uudelleenelettyjä menneitä traumaattisia tapahtumia, kuten sota.

Paul: "Olen jälleen palveluksessa. Kaverit ovat aina nuoria ja minä vanha. Yritän kertoa heille että olen ollut täällä jo, en aio tehdä sitä uudelleen. Ja he väittelevät kanssani."

Sotaveteraani Mack: Hän ei koskaan elämänsä aikana puhunut sodasta, mutta viimeisinä elinviikkoinaan hän ei kyennyt sulkemaan silmiään kauhulta, ei kyennyt nukkumaan. Hänen kauhunsa oli paluu Normandiasta kun hän kantoi kuolleita ja kuolevia. "On vain kuolleita ympärilläni." Tästä syystä hän tuli tohtori Kerr:in osastolle. Muutaman päivän jälkeen hän oli yhtäkkiä rauhaisa ja kykeni nukkumaan, sillä painajaiset olivat muuttuneet kahdenlaisiksi uniksi. Rauhoittavia ja neutraaleja unia: hän sai vapauttavat paperit armeijasta ja toisessa unessa tuntematon kuollut sotilas tulee rannalla sanomaan hänelle: "Pian sotatoverisi tulevat hakemaan sinua." 

 

Joskus unissa lähdetään matkalle, joskus vastaanottajat vain odottavat hiljaa.

Jimmy: "En ole nähnyt näitä ihmisiä vuosiin, tiedän että lähdemme jonnekin mutta en tiedä minne."

Sarah: "Huoneessani oli kuusi edesmennyttä perheenjäsentäni odottamassa minua. On ihana nähdä heitä."

 

Tohtori Kerr: "Kun he heräävät itkien ja täysin liikuttuneina unestaan, ajattelen että tätä täytyisi arvostaa. Voiko kuolema olla valaisevaa? Jos on valoa kuolemisen pimeydessä, se on kokemuksessa eikä havainnoinnissa. Seisoin 12-vuotiaana kuolevan isäni vuoteen vierellä. Hän alkoi leikkiä paitani napeilla ja sanoi että meillä on kiire lentokoneeseen. Lähdemme pohjoiseen parhaimmalle kalastusretkelle koskaan. Tämä oli viimeinen kerta kun näin hänet. Luulen siis että en valinnut itse tätä kuolemisen aihetta tutkimukseeni, vaan se on seurannut minua halki elämäni. Epätavallisten tapahtumien jälkeen päädyin Hospicen sairaalaan töihin vuonna 1999. Kun olin kuolevien vuoteen äärellä, yritin kovasti unohtaa lapsuuteni. Näin kuolevien kutsuvan äitejään, isiään, lapsiaan, joita eivät olleet nähneet vuosiin. Se mikä oli merkittävää, oli se että he näyttivät rauhallisilta.

Erään kerran olin erään potilaan, Maryn luona josta pidin erityisesti. Hän oli kuolemaisillaan ja hänen neljä lastaan olivat myös läsnä. Hän alkoi keinuttaa sylissään lasta jota kukaan ei nähnyt. Hän kertoi lapsen nimeksi Danny, mutta kukaan ei aluksi ymmärtänyt miksi. Sitten Maryn sisko kertoi että Danny oli Maryn ensimmäinen lapsi joka kuoli vauvana. Menetys oli niin suuri ettei Mary ollut kyennyt puhumaan siitä lainkaan. Kuolemassa tämä kokemus palaa hänelle, käsinkosketeltavana lämpönä ja rakkautena. 

Maggieta oli lapsuudessa loukannut syvästi eräs ihminen. Kuoleman lähestyessä tämä ihminen tuli sanomaan Maggielle: "Anteeksi, olet hyvä ihminen. Jos tarvitset apua, kutsu minua." 

Kenny menetti äitinsä lapsena, ennen kuolemaansa hän näki unen että oli jälleen lapsi, äitinsä keittiössä. "Haistoin hänen parfyyminsa." Hän kuulee myös äidin rauhoittavan äänen "Rakastan sinua."

Sandyn kasvatti hänen siskonsa Emily. Emily palasi hänelle unessa ja sanoi: "Muista mitä opetin sinulle."

Totesin hoitajalle että Tom selviytyisi hetkisen antibiootin voimalla. Hoitaja sanoi että ei, hän kuolee, sillä hän näkee kuolleen äitinsä. Kysyin häneltä missä lääketieteen koulutusohjelmassa tällaisesta diagnoosista puhutaan. Lääketiede keskittyy ainoastaan sairauteen.

Kuolemassa fyysisesti heikennymme mutta henkisesti vahvistumme, olemme läsnä, eläviä.

Katsokaa omia elämiänne, suurimpia lohdun aiheitanne, ihmeitänne, rakkaimpanne menetyksiä, isovanhemman lämmintä halausta, pienokaisen syntymää. Mitä jos elämänne lopussa edesmenneet palaavat, kaukaiset tunteet palaavat ja tarkoituksenmukaisuus palautuu muistiin. Jos mikään näistä tapahtuu, kuolema on valaisevaa." 

 

https://www.wakingtimes.com/2019/02/28/theyre-waiting-for-us-on-the-other-side-doctor-studies-14000-dreams-of-dying-people/?fbclid=IwAR1Wfax4WgKlz9APjow_gKchp1Ys_yvTUvhiejDEvhLzsUVdkwiV3nD6glc

 

***

 

Lyhennelmä linkistä:

"Vainajausko on ymmärrettävissä suvun tärkeyden kautta – sukuyhteisön yhtenäisyys yltää jopa elämän ja kuoleman rajan yli. Myös itämerensuomalaisten kansojen parissa on uskottu, että vainaja on välittömässä yhteydessä elävien kanssa ja ottaa sukulaisten uhrit vastaan ja kuulee heidän rukouksensa. Vainajien yhteydet vanhaan kotiin ja sukuun eivät katkenneet äkillisesti, ainoastaan heikkenivät sukupolvien kuluessa.

Karjalaisissa itkuvirsissä tuonpuoleisen vainajia, »syntysiä», pyydettiin sekä ottamaan äskettäin kuolleet sielut hyvin vastaan että auttamaan suvun eläviä jäseniä. Vainajien on saatettu myös uskoa syntyvän sukuun uudestaan, jolloin sukuyhteisö on käsittänyt sen elävät, kuolleet ja vielä syntymättömät jäsenet. Vainajausko voidaan nähdä sukukeskeisen ajattelun ulottumisena olemassaolon henkiselle ja hengelliselle tasolle. Tällöin ei liene sattumaa, että yhteiskunnassa maallisen sukukeskeisyyden väheneminen ja luterilaisen puhdasoppisuuden ajama vainajauskon hävittäminen osuivat samalle aikakaudelle.


Vainajien ja pyhimysten uskotaan välittävän ihmisten pyynnöt maailmankaikkeuden korkeammille voimille, jotka vuorostaan siunaavat ihmisiä vainajien kautta. Näin vainajat edustavat maailmankaikkeuden pyhyyttä, joka tuo jälkeläisten elämään onnea, rauhaa ja terveyttä. Esivanhempien on uskottu voivan edistää tai haitata mitä tahansa asiaa elämässä.


Esivanhempien vaikutusta jälkeläistensä elämään voi lähestyä kansanomaisen onni-sanan kautta.

Nykyihmiselle onnekkuus tuo mieleen puhtaan sattuman, mutta vanhempi merkitys on monitulkintaisempi. Onni on ihmisen osa, jota lähestytään kuin todellista voimaa, ja jopa kuin elollista olentoa. Onni on elämänvoimaa. Kun talolla on onnea, pelloilla kasvaa suuria satoja, karja kukoistaa ja pysyy turvassa pedoilta. Tällaiseen taloon syntyy uusia sukupolvia helposti ja usein. Kun onni puuttuu, elämä kuihtuu ja sairastuu. Onnen vaikutuksen näkee kaikkialla. Onni on se tekijä, joka saattaa toimet onnistuneesti päätökseen. Onnekkuus ei silti tarkoita toimettomuutta ja passiivisuutta. Onni on voima, joka innostaa talonpojan toimeensa, taitavaan harkintaan ja kovaan työhön.

Kansanperinteessä onni, menestys, rauha ja terveys ovat sanoja jotka esiintyvät usein yhdessä. Kaikki osoittavat samaa siunausta, jonka esivanhempien muistaminen ja kunnioittaminen sukuun tuo.


Tahtonsa esivanhemmat ilmaisevat unissa ja enteissä. Useissa kulttuureissa tavataan ajatus, että jotkin ihmiset ovat muita herkempiä aistimaan näitä asioita. Erityisen läheisiä esivanhempien kanssa ovat jo pitkään eläneet vanhukset, jotka ovat tehneet elämäntyönsä yhteisön eteen. Vanhukset ovat myös nuorempia suvun jäseniä lähempänä tuonpuoleisen rajaa. Vanhusten kunnioitus onkin hyvin yleinen piirre vainajauskoisissa kulttuureissa.

 

Ihmisen persoonallisuuden muodosti itse-sielu (murteissa myös muodossa »ihte»). Itse on persoonallisuus, psyyke, ruumiin ulkopuolellakin itsenäinen, tietävä, tahtova ja tunteva olento. Persoonasielu teki vastasyntyneen ihmiseksi antamalla hänelle oman tajunnan ja persoonallisuuden. Itse sielu kuului suvulle ja sen katsottiin syntyvän uudestaan samaan sukuun. Kuolemassa se siirtyi suvun vainajien joukkoon ja säilytti elämänaikaisen ulkomuotonsa, jossa se saattoi ilmestyä omaisille. Kuollessaan ihmisyksilön persoona palautui oman sukunsa kokonaisuuden osaksi niin kuin metsästäjän pyytämän eläimen sielu palasi emuunsa luo. Suvun kokonaisuudesta ihmisen sielu myös syntyi uudelleen maailmaan uudeksi yksilöksi. Vainajalassa elävän esivanhemman voi katsoa olevan olemassa juuri itse-sieluna.

Eräs ihmiseen liittyvä sielullinen olento on ihmisenhaltija eli haltijasielu, jota on myös nimitetty ihmisen luonnoksi. Luonto on ihmisen yliluonnollinen vartija ja suojelija, joka voi esiintyä hänen kaksoisolentonaan. Se saattoi näyttäytyä paikalla ennen kuin ihminen itse oli sinne ennättänyt. Luonto-sielu on joidenkin arveluiden mukaan suvulta saatu ihmisen suojelija. Luonto saattoi ilmestyä ihmisen tai eläimen hahmossa, mutta se voitiin käsittää myös ihmisen persoonattomana onnena tai osana.

Karjalaisessa kulttuurissa esivanhempien muistaminen kulki käsi kädessä köyhien auttamisen kanssa. Vienassa sanottiin, että se joka ei vaateta ja ruoki köyhiä, kärsii nälkää ja vilua Tuonelassa. Yhteisön vähäosaisten muistaminen oli esivanhempien tahto ja heidän kaltoinkohtelunsa loukkasi tuonpuoleiseen lähtenyttä sukua. Karjalainen »muissinsuovatta» on vainajien juhla, jota vietetään syksyllä. Juhlaan kuuluu tärkeä uhriateria. Aterialle kutsuttiin sukulaiset sekä koko kylän köyhät. Köyhien oli annettava syödä ensin osansa juhlaruoista. Nämä tavat kuvastavat periaatetta, että ketään ei saanut unohtaa yhteisössä. Hyväosaiset kantoivat vastuunsa vähäosaisista, elävät kuolleista ja kuolleet elävistä."

 

http://www.taivaannaula.org/2018/12/21/suvun-vartijat-ja-suojelijat-vainajausko-rahvaanomaisessa-kulttuurissa/?fbclid=IwAR3q9rNYLJZAywx_NVN9xPkQGAHuG5PhxnN26Tc_AiH1HzZdAirGhD3RIIo