hugo.jpg

"Kun äitini sanoi että isoisäni palsamoimaton ruumis tulisi olemaan vierasvuoteessamme kolme päivää ennen hautajaisia, en ollut varma mitä ajatella. Kolme päivää kuulosti pitkältä ajalta katsella kuollutta henkilöä.  Ja eikö se alkaisi haista? Tähänastinen kokemukseni kuolemasta oli rajoittunut muutamaan avoimeen arkkuun hautajaisissa ja ja muutaman tunnin vierailuun joten en tiennyt paljoakaan kuolemisen ja kuoleman prosessista.

Isoisäni, toisen maailmansodan lentäjä ja innokas kvartetti laulaja, oli 91 ja ollut sairaalahoidossa viimeisen kuukauden. Siskoni ja minä vierailimme hänen luonaan viikkoja aiemmin kun hän vielä kykeni puhumaan ja kestitsemään meitä laulupätkillä, voimakkaalla äänellä, kunhan muistutimme häntä miten sanat menivät. Joten jouduimme sanomaan hyvästit ja olosuhteet olivat hänen kuolemansa suhteen hyvin.

Kukaan perheestäni ei ollut koskaan järjestänyt kotihautajaisia. Ajatuksen siemen tuli äidilleni kun hänen äitinsä makasi kuolinvuoteellaan 13 vuotta sitten ja hänen ystävänsä uskoivat että kuoleman jälkeen sielu kokee tason jolla koko elämä käydään läpi. Sama läpikäyminen on toisinaan raportoitu kuolemanraja kokemuksissa. Keskustelu ystävien kanssa ja kirjallisuuden lukeminen joka perustui selvänäkijä-filosofi-tiedemies Rudolf Steinerin näkemyksiin, äitini päätyi uskomaan että mitä kauemman henkilö on elänyt, sitä pidempään heidän elämän kertauksensa kestää. Steiner arvioi että isoisäni ikäisellä se kestäisi vähintään 3 päivää. Steinerin mukaan tällöin parasta olisi jos ruumista häirittäisiin mahdollisimman vähän. Joten äitini päätti että isoisäni ruumis saisi olla 3 päivää hänen talonsa hiljaisuudessa, että hänen sielunsa voisi tehdä sen mitä sen täytyi rauhassa.

Tämä oli rohkea päätös sillä poikkeaminen käytännöstä on usein täynnä yllätyksiä. Kuitenkin äidilläni oli jo hyviä kokemuksia rakkaan edesmenneen kuoleman jälkeisestä hoitamisesta, kun hänellä oli tilaisuus pestä äitinsä ruumis ja pitää sitä palsamoimattomana kotihautajaisissa kolme päivää. Hänestä se oli hyvin parantava kokemus. Etelä-Michiganissa on myös kasvava joukko ihmisiä jotka ovat liittyneet maanlaajuiseen kotihautajaisten järjestäjiin ja tarjolla on kokeneita avustajia tiimissä jotka kykenivät ohjaamaan perhettäni prosessin läpi.

Kuoleman prosessi voi alkaa jo kolmekin kuukautta ennen kuin henkilö kuolee, mutta aika riippuu aina ihmisestä. Ensimmäisiä merkkejä on että henkilö menettää mielenkiinnon asioihin tai jopa rakkaisiin ihmisiin. Kun vierailin isoisäni luona kaksi kuukautta sitten, yllätyin miten hän edelleen oli täynnä suunnitelmia järjestää huoneensa uudelleen ja miten saada enemmän ihmisiä osallistumaan kvartetti tapahtumaan joka jatkuvasti oli menettänyt vanhempia jäseniään. Mutta kuukautta myöhemmin hän ei juurikaan puhunut suunnitelmista ja vaikka kävimme siellä kolmena perättäisenä päivänä, hän tuntui nauttivan keskustelusta vain ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä hänen mielensä oli täynnä ongelmia joita hänellä oli ja silloin teki selväksi ettei pitänyt kun pidin hänen kädestään kiinni. Se oli tuskallista mutta jälkikäteen ajatellen se oli merkki että hän oli siirtynyt seuraavalle tasolle, jolla oli toisenlaiset tarpeet.

Toinen fyysinen merkki siitä että kuolemanprosessi on käynnissä, on se että ihminen lopettaa syömisen, nukkuu paljon ja on sekavampi kuin normaalisti. Muutamaa päivää ennen kuolemaansa isoisäni sanoi äidilleni että hänellä ei ole enää voimia jäljellä ja pystyi hädin tuskin nostamaan kättään. Samaan aikaan hänen puheensa alkoi hidastua ja hänestä tuli täysin passiivinen kaksi päivää ennen kuolemaa. Tämä oli fyysinen puoli jonka me ympärillä olevat kykenimme näkemään mutta olen varma että paljon enemmän tapahtui.

Ohjaajat kertoivat äidilleni että ensimmäinen asia mitä tehdään kuoleman jälkeen on olla tekemättä mitään. Mutta äitini saapui isoisäni vuoteen viereen muutamaa minuuttia hänen kuolemansa jälkeen ja antoi tunteilleen vallan koska oli menettänyt hänen viimeiset hetkensä. Myöhemmin yksi ohjaajista ja myös kappalainen kertoi että ihmiset kuolevat oman valintansa mukaan ja jotkut haluavat tehdä sen yksityisesti. Tämä oli hyvin todennäköistä isoisälleni joka oli introvertti, ja äitini oli valmis hyväksymään seuraavan askeleen suremisprosessissa, päästää irti syyllisyydestä.

Seuraava tehtävä asia on ilmoittaa toisille ja kolmas on pestä ruumis. Kuoleman jälkeen suoli vapautuu joten hoitajat puhdistivat kaiken, sitten ohjaajien neuvojen mukaan äitini ja isäni pesivät ruumiin saippualla ja eteeristen öljyjen sekoituksella kanelia, neilikkaa, rosmariinia, sitruunaa ja eukalyptusta. Sitten he pukivat hänet pukuun ja kuluneisiin ruskeisiin lempikenkiinsä ja ympäröivät leukansa siteellä joka pitäisi suun kiinni kun kuolonkankeus alkaisi. Muutamaa tuntia poismenonsa jälkeen isoisäni ruumis kuljetettiin paikalliselta ruumishuoneelta vanhempieni vierashuoneeseen jossa hänet laskettiin kuivajäähän. Perhe ja ystävät kutsuttiin vierailulle kaksi päivää myöhemmin.

Ehkä kaunein asia siinä että saa edesmenneen läheisen kotiin, on mahdollisuus kokea laaja kirjo tunteita ja ajatuksia. Kaikilla se on erilaista. Kun saavuin, en tahtonut mennä kovin lähelle ruumista kun taas siskoni meni suoraan hänen pääpuoleensa. Katsellen sitä, tunsin että se henki joka oli isoisäni, ei enää ollut läsnä mutta siskoni puhui hänelle kuin hän yhä olisi siinä. Yksikään isoisäni laajasta perheestä ei asuntu tarpeeksi lähellä tullakseen katsomaan ruumista mutta monet isäni puolelta tulivat, kuten myös ystävät ja naapurit. Monet ihmiset lausuivat rukouksia, jotkut eivät ja lopun aikaa vain puhuimme, söimme ja kirjoitimme viestejä joita laittaisimme arkkuun.

Liikuttavin hetki koko tapahtuman aikana oli minulla viimeisenä valvojaisten iltana. Äitini ja minä katselimme ruumista kynttilänvalossa ja hän muistutti minua että osaan elämän kertaamisesta kuuluu että henkilö kokee elämänsä myös toisten näkökulmasta, kuten miten heidän sanansa ja tekonsa saivat toiset tuntemaan. Yhtäkkiä tajusin että en ollut täysin antanut anteeksi joitakin asioita joita isoisäni oli sanonut. Kun olin nuori, muistan miten hän yritti opettaa minulle laulua, sanoen että en ymmärrä sitä, ja se sai minut hyvin turhautuneeksi ja itsetietoiseksi. Myöhempinä vuosinaan diagnosoimattoman post traumaattisen stressioireiden kanssa jotka vainosivat häntä sodan jälkeen, se ilmeni syvenevänä depressiona, ahnehtimisena, ja pakko-oireina. Tämä oli haastavaa perheelle ja isoisäni usein käyttäytyi itsekkäästi. Mutta uskon että ihmisessä on ainakin kaksi puolta: todellinen sisin joka on rakastava ja ego, joka on rajoittunut negatiivisuuteen.

Joten nyt kun isoisäni on poissa, tahdon hänen olevan mielessäni ja sydämessäni tämä todellinen itsensä ja kun seisoin siinä, toistin mielessäni "Isoisä, annan anteeksi, isoisä, annan anteeksi". En usko että olisin päässyt tähän lopputulokseen jos olisin vain nähnyt hänen ruumiinsa kappelissa muutaman tunnin verran."

Lähde

"Esko Miettinen on havainnut, että nykyaikainen yhteiskunta toimii ikään kuin kuolemaa ei olisi. Kuoleman kieltäminen näkyy monin eri tavoin. Kuoleminen on siirretty spesialistien hoitoon. Näin sen kohtaaminen ei häiritse tavallista arkea, eivätkä sen kanssa joudu kasvokkain kuin koulutettu hoitohenkilökunta ja lähiomaiset. Kuoleminen etääntyy tavallisesta elämästä, piiloutuu, harvinaistuu. Miten tämä on selitettävissä? Miksi kuolemaa piilotellaan?"

http://kirjastot.diak.fi/files/diak_lib/Helsinki2005/9df479_vanhuksenkuolema.pdf

****

On the day I die, don’t say he’s gone. Death has nothing to do with going away.
The sun sets, and the moon sets but they’re not gone.
Death is a coming together.
The human seed goes down into the ground like a bucket,
and comes up with some unimagined beauty.
Your mouth closes here, and immediately opens
with a shout of joy there.

~ Rumi