(Lähde: Aarrelehti)

Suippokorvien sukua

hjelt.jpg

Keijukirjailija/ Tietokirjailija Marjut Hjelt avaa meille oven maailmaan, jossa elää haltijoita, keijukaisia ja jumalolentoja. Esivanhemmillemme ne olivat totista totta.

Teksti Ritva Kupari

Tietokirjailija Marjut Hjelt

Ikä: 61

Koulutus: filosofian maisteri pääaineina kansanperinne ja uskontotiede

Kotikunta: Helsinki

Työ: kirjailija, toimittaja ja kulttuurin sekatyöläinen

Perhe: aviomies, kolme aikuista lasta ja kaksi kania

Tuotantoa: Maanväki (SKS 2014), Lapsuuden sadut ja seikkailut (Into 2014), Veden valtiaat (SKS 2012), Lumoava haltijakansa (Karisto 2011), Taikametsä (SKS 2000), Tonttu (SKS 1997), Keijukaiset (SKS 1995), Peikot (SKS 1990) ym.

Tunnustuksia: Suomen tietokirjailijat ry:n lasten ja nuorten tietokirjapalkinto Tietopöllö marraskuussa 2014
Kävelemme Marjut Hjeltin kanssa Vuosaaren Ramsinniemen luonnonsuojelualueen metsässä syksyä nuuhkien. Tämä on hänen lähimetsänsä Helsingissä.

”En ole nähnyt uskomusolentoja luonnossa, mutta ajattelen niitä. Mielikuvissani erikoinen puurykelmä on selvästi keijukaisten paikka.”

Sammalet loistavat lukemattomissa vihreän sävyissä, ja havujen vihreys saa voimaa kellastuvista lehdistä. Juurakon siluetti näyttää eläimeltä, kiviröykkiön suulla on oviaukko.

Muistamme saduista keijukaiset ja tarinoista metsän kuninkaan Tapion ja hänen väkensä. Jokaisella puullakin on haltijansa ja eläimellä suojelijansa. Marjut Hjelt tuntee ne melkein kaikki.

Hän on tutkinut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunoarkiston korttilaatikoita, joissa on tuhansia tarinoita ja havaintoja haltijoista ja peikoista. Tietonsa Hjelt on koonnut kirjoittamiinsa kirjoihin, joissa on perinnetietoa uskomusolennoista niin Suomesta kuin muualtakin maailmasta.

 

”Luonnossa ja metsässä on nähty ennen hirveän paljon väkeä. Ne eivät olleet satuolentoja, vaan niihin on uskottu.”

Metsänneitoja ja menninkäisiä

Uusimmassa kirjassaan Marjut Hjelt esitteli maanväkeä. Monin tavoin ihmistä muistuttavat olennot vartioivat pyhiä paikkoja ja pitävät huolta maan elinvoimasta.

”Ennen vanhaan ihmiset ymmärsivät, että olemme osa kokonaisuutta. Kun pyydettiin jotakin, oli se sitten riistaa, kaloja, marjoja tai sieniä, piti kysyä lupa ja korvata lahjoja antamalla se, mitä vietiin.”

Metsän kuningas Tapio antaa suurriistaa metsästäjille. Hänen vaimoltaan, metsän emäntä Mielikiltä, pyydetään marjoja ja pienriistaa.

Tutuimmasta päästä uskomusolentoja ovat hyvää mieltä ympärilleen levittävät menninkäiset, jotka asuvat kivenkoloissa tai puunrunkojen sisällä. Metsänneidoistakin moni on kuullut: sellainen voi ilmestyä nuotiolla metsästäjälle ja pistää tämän pään pyörälle.

Metsänhaltijat voivat asustaa muurahaispesissä, puissa tai tiheissä kuusikoissa. Ne voivat muuttaa muotoaan eri eläimiksi tai istua kannon päällä havuturkki päällään ja naavahattu päässään.

Osa luonnonolennoista elää satuhahmoina, mutta moni on meiltä jo unohtunut. Metsässä on sellaisiakin keijukaisia kuin saniaisia suojeleva keikkiäinen, puissa ja pensaissa asuva hittunen ja muurahaisia suojeleva männinkäinen.

 

Näkyvätkö puussa kasvot?

Hjelt esittelee kirjassaan mainion joukon metsän väkeä ja tarinoita niiden toimista.

Kaikkia metsän puita suojelee Kati. Jokaisella puulla on myös omat suojelijakeijunsa tai -haltijansa. Vastavuoroisesti puut suojelevat haltijoitaan. Haltijan kasvot saattavat erottua puun rungosta. Haltijat ovat miehiä tai naisia, ja puuhun nojaava saattaa aistia, millainen haltija on.

Mäntyjen suojelija on Hongatar. Rauni suojelee pihlajia, joiden lehvistössä asuu myös punahattuisia pönttöhiittisiä. Ne lentävät ystäviensä tilhien selässä.

Jokaisella metsän eläimellä on myös suojelijahaltijansa. Riistalintujen emo ja suojelija on Höyheneukko, peurojen emo on Juonetar. Laus suojelee poroja ja hirviä ja kettujen emo on Käreitär. Äimätär eli Lovetar on susien emo.

Käitös on metsänhenki, joka suojelee metsässä kulkevaa karjaa susilta mutta pelottelee ihmistä hyppäämällä tämän eteen ja näyttämällä kieltään.

 

Rajariitoja ja yhteistyötä

Maahiset ovat lyhyitä, karvaisia ja pitkähiuksisia olentoja, jotka asustavat maan alla.

”Jos kesämökin sauna tai huussi sattuu niiden asumuksen päälle, ne saattavat suuttua ja ryhtyä kiusaamaan ihmisiä. Rakennuksen nurkka voi vaikka syttyä palamaan.”

Ne voivat näyttäytyä ihmisille vaikkapa muurahaisena, päästäisenä tai sammakkona.

”Jos antaa eläimelle puuroa ja se syö sen, kyseessä on takuuvarmasti maahinen. Puuro on niiden herkkua.”

Näkymätön maailma olentoineen ympäröi ennen ihmisiä myös asumuksissa. Koti-, navetta-, talli-, sauna-, riihi- ja myllytontut olivat haltijoita, jotka asuivat ja suojelivat rakennuksia niin kauan kuin ne olivat olemassa, jos tonttua kohdeltiin hyvin. Joskus ne näyttäytyivät ihmisille yöllä.

 

Peikon ja ihmisen liitto

Peikot ovat tulleet ihmisten asumusten luo, lainanneet työkaluja ja jopa rakastuneet ihmisiin ja menneet heidän kanssaan naimisiin.

”Kouluvierailuilla kerron usein nuorille, että jos on mieltymys värjätä hiukset vihreiksi, ottaa lävistyksiä ja pitää paljon koruja, saattaa esivanhemmissa olla peikko. Mahdollisuus olla peikkojen sukua innostaa heitä!”

Kirjailija itse taitaa olla suippokorvaisten keijukaisten sukua. Hänen kanssaan yhteistyötä tehnyt kuvittaja Jaana Aalto on kutsunut Marjut Hjeltiä kaikkien suippokorvien äidiksi.

”Todella kunniakas nimitys! Itselleni rakkain kirjani onkin Jaanan kuvittama Keijukaiset – totta ja tarinaa toisesta maailmasta.”

 

Laulu oravalle

Metsän henki tarttui Marjut Hjeltiin jo lapsena Kouvolassa, jossa hän asui komean mäntymetsän vieressä ja tarkkaili monenlaisia lintuja. Hän pitää paljon puista ja kulkee usein lähimetsissä.

Uuden ulottuvuuden luontosuhteeseensa hän sai pari vuotta sitten amerikkalaisen yliopiston samaanikurssilla, jossa luotiin ystävyyssuhde puun kanssa ja otettiin yhteys kiviin ja eläimiin.

”Yhtenä joulukuun aamuna menin hyvin varhain metsään laulamaan. Kuinka ollakaan orava tuli kuuntelemaan ja katsoa tapitti minua koko laulun ajan. Esitin tervehdykseni puulle ja kivelle ja kerroin tarinan taivaalle. Se oli hyvin antoisa kokemus, suosittelen!”

Marjut Hjeltin ystäväpuu on vaahtera, joka kasvaa läheisessä puistossa. Ehkä lumiaura on vahingoittanut puun juurta, sillä se voi huonommin kuin muut puut.

”Käyn taputtelemassa sitä ja juttelemassa sille ja sanon, että sinnitellään vielä.”

 

Haltijoita voi auttaa

Ihmisten luontokokemukset ja tarinat ovat kehittyneet kautta aikojen. Hjelt jatkaa tarinoiden kertomista ja kehittelee niitä nykyaikaan sopiviksi.

”Olen keksinyt uusiakin hahmoja. Niissä on luonnonsuojelullinen näkökulma, vaikka en halua alleviivata sitä.”

Niin syntyivät Saastuneen veden haltija, Kaatopaikan haltija ja Hakkuualueiden haltija. He yrittävät paikata piittaamattomien ihmisten jälkiä luonnossa ja estää luonnon pilaantumisen. Tähän työhönsä he tarvitsevat ihmisen apua.

”Eräs saksalainen näkijä on kirjoittanut keskusteluistaan luonnonolentojen kanssa. Olennot sanovat tarvitsevansa ihmisiä kovasti apuun. Suomessa kaksi näkijää on sanonut minulle, että viereesi tulee tonttu ja sanoo: älä unohda meitä.”

Elämän rikastuttajia

Hjelt arvelee, että vaikka taito nähdä uskomusolentoja on pitkälti kadonnut, se taitaa tulla jollain tavoin takaisin.

Fantasiakirjallisuus on suosittua nuorten keskuudessa, ja kirjailija saa paljon myönteistä palautetta eri tilaisuuksissa. Hänen esiintymispaikkojaan ovat niin päiväkodit, koulut, kirjastot kuin vanhainkoditkin.

”Kiinnostus liittyy yleisempään havahtumiseen, kun ihmiset palaavat teollistumisen huumasta arvostamaan käsityötaitoja ja semmoista. Aletaan arvostaa luonnon antimia ja parantavia voimia.”

Maan ja veden haltijoista Hjelt on jo kirjoittanut paljon, mutta kerrottavaa on vielä vaikkapa ilman ja tulen väestä. Seuraavaksi hän työstääkin kirjaa niistä.

”Sanon aina luennoidessani ja puhuessani, että on ihan sama, uskooko näihin olentoihin vai ei, mutta niitten ajatteleminenkin rikastuttaa huomattavasti elämää.”

Väen näkemiseen tarvitaan sopiva ajankohta ja sopiva asenne. Marjut Hjelt vinkkaa, että juhannuksena ja kekrin aikaan kaikenlaiset henget liikkuvat. Samoin hämärän laskeutuessa kannattaa siristellä silmiään.

”Tärkeintä on kunnioittava asenne ja lämmin sydän.”


Helsingin Vuosaaren Ramsinniemen suojelumetsä on Marjut Hjeltille tuttu ulkoilualue. Siellä voi tuntea haltijoiden läheisyyden. Marjut Hjelt on sitä mieltä, että uskomusolentojen ajatteleminen rikastuttaa elämää.
Vilahtivatko haltijan kasvot puunrungolla? Kuka asuu juurakossa?
Syksyisessä metsässä on taikaa. Sammal kutsuu silittämään."